keskiviikko, 11. huhtikuu 2007

Eläminen on vaikeaa

Ainakin joillekin. Minulle se on.

Olen vakaasti päättänyt korjata elämääni, oppia elämään ja nauttia siitä. Tiedän mitä haluan, mutta sinne pääsy on aika vaikeaa. En näe polkua, tosin nämä päivät ovat osoittaneet minulle, että se polku luodaan eteeni, mutta jaksanko kulkea sitä. En löydä itsestäni energiaa, ehkä tässä painotilassa, kunnossa se on mahdotontakin. Joten on varmasti paljon helpompaa sanoa itselleen muuttuvansa kuin tehdä se. On niin paljon vaikeampaa rentoutua, tehdä keskeneräisiä asioita valmiiksi ja muuttaa vääriä tapojaan ja vieläpä nauttia päivästään, elämästään ja siitä mitä on saanut. Miten se yhtälö on mahdollista? Joillekin se vaikuttaa olevan äärimmäisen helppoa, he ovat tehoihmisiä, niin heitä kutsun. Päivästä toiseen, vuodesta toiseen heidän arkensa vaikuttaa helpolta. Miten ihmeessä he siihen kykenevät? Se on minulle täysi mysteeri.

Joskus toivon, että heräisin aamulla ja unohtaisin kaiken menneen, ei olisi odottamassa tekemättä jääneitä töitä, arki olisi helppoa, koska sitä se itseasiassa on. Pitää vain tehdä ja elää sitä. Mutta ei se minulla niin mene. Ei aivoni anna siihen mahdollisuutta, ei väsymykseni tilaa eikä hermoni rauhaa. Eikä ne työt katoa, menneisyyttään ei voi paeta se tulee kohdata. Minulla on hetkeni ja ne ovat vahvoja, ehkä vahvempia kuin monen muun, mutta maksan siitä aika kovan palkan. Joku voisi sanoa minua boheemiksi ja se kai olen aina ollutkin. Ei minusta saa kentän laidalla seisovaa äitiä, mutta jos seisoisin siellä ja nauttisin siitä mitä todennäköisesti tekisin sielläkin töitä, olisin yksi kantavista voimista. Minulla kun on sellainen paha tapa, tosin ei muut siitä ole valittaneet, kiittäneet vain. Ei minusta ole siihen, että arkeni olisi aina samanlainen, jos saan idean tai inspiraation elän siinä niin voimalla mukana, että kaikki muu unohtuu. Samoin jos minulla on tarve kirjoittaa, se sivuuttaa tärkeämmät asiat. En voi keskittyä muuhun kuin siihen, mitä minulla on sanottavaa.

Mutta takaisin elämään. Aikoinaan omaksuin sanonnan peruna kerrallaan. Hengitän syvään ja muistan itseni, niin vaikeaa kuin se onkin. Tiedän, että minulle on vaikea edelleen hyväksyä tilaani, sitä että olen sairaslomalla vaikka fyysisesti periaatteessa pystyisin tehdä töitä, eikä minua mielialani paina niin paljon vaikka olotilat vaihtuvat päivittäin. Mutta aivoni ne ovat edelleen sitä mieltä, että en ole kunnossa. Olen yrittänyt ymmärtää sitä, miksi ajatukseni ei kulje, miksi en kykene keskittymään, muistamaan, miksi luen väärin ohjeita. En löydä muuta syytä, kuin sen, että vielä ei ole aika. Se on aika vaikeaa selittää ympäristölle, sori nyt kaikki on hyvin, aivot vain ei toimi. Vielä vaikeampaa se on itselleen. En tiedä voiko kukaan hyväksyä sitä tilaa. Onko se edes hyväksyttävissä, miksi heikkoutta pitäisi omalla kohdalla vaalia?

Yritä siinä nyt sitten syödä terveellisesti, pitää kotia yllä, hoitaa elämää, raha-asioitaan ja lapsiaan. Sitä vain unohtuu jonnekin ja päivä on kulunut. Ei silti olen minä tehnyt, en oikeastaan salli itselleni kuin rajoitetun ajan lepoa, mutta en myöskään pakota itseäni kuin harvoin, se on sellaista tasapainottelua todellisuuden ja olotilani välillä. Mutta päivät kuluvat ja mikä on todellisuudessa korjaantunut? Se pitäisi nähdä, jotta voi jatkaa eteenpäin.

tiistai, 3. huhtikuu 2007

siivoan elämääni

Heidihahmo sai minut ajattelemaan omistamisen saloja. Minä myönnän olen materialisti, rakastan kauneutta, rakastan esineitä, sisustamista, harmoniaa ympärilläni. Oikeastaan voin huonosti, jos koti ei ole siisti, on keskeneräistä, likaista, sekaista, tavaroilla ei ole merkitystä, niillä ei ole paikkoja. Se on peruja äidiltäni, joka ei voinut sietää sotkua ja nautti siisteydestä.

Ikäväkseni täytyy todeta, että olen keräilijä, sieluni jokaisesta nurkasta ja erittäin sekainen ihminen. En osaa pitää järjestystä ja minulla on kymmeniä keskeneräisiä töitä, kymmeniä ideoita, tarvikkeita, ohjeita ja kaikki ne ovat täysin sekaisin. Jo pelkästään tietokoneeni resurssinhallinta on kaaoksessa, tallentamani cd-tiedostot, kaikki. Ja minä jätän tavarat siihen, mihin ne sattuu jäämään, en vain osaa pitää järjestystä. Mutta onneksi osaan siivota.

Ja minä voin pahoin siinä kaikessa sekamelskassa. Kaipaan järjestystä, rytmiä, selkeyttä. Kaipaan, että jokaisella tavaralla on tehtävänsä, jokaisella tarkoituksensa. Silti kaikkea ylimääräistä on vaikea määritellä ylimääräiseksi, on vaikeaa heittää mitään pois.

Tänään olen siivonnut tai pikemminkin järjestellyt, varsinainen pesu tulee vasta huomenna. Ikäväkseni jouduin toteamaan, että teen sen aivan yksin, mies illalla totesi, että ei hän jaksa, siinä hän istui tietokoneella, kun minä järjestelin huoneita. Mutta nyt on oikeastaan tyytyväinen olo tai ei se sana ei ole oikea, en ole tyytyväinen, en jaksa nauttia saamastani tuloksesta siihen olen liian väsynyt ja jotenkin stressaantunut. Sain eteistä lukuunottamatta kaikki huoneet siistiksi, kaikki pöydät, lattiat, hyllyt, tavarat ovat paikoillaan. Mutta oikeastaan osittain siksi, että osittain huijasin, kaapit ja laatikot ovat kaaoksen vallassa. Mutta niiden aika on myöhemmin.

Mutta yleensä osaan nauttia käsieni jäljestä, nyt vain ajattelen väsyneenä huomista, kuinka jaksan vielä senkin. Yleensä ihastelen järjestystä nyt en jaksa, kai tämä päivä oli liian rankka voinnilleni. Mutta minulla on aikaa palautua ystäväni luona, jonne olen menossa huomenna. Olen siellä pari päivää ja uskon, että se tekee minulle hyvää, toivon, että se tekee. Hän on oikeanlainen ihminen ja olosuhteet vaikuttavat hyvältä. Sen jälkeen on ihana palata siistiin kotiin ja aloittaa rauhoittuminen.

Olen sairaslomalla, mutta se ei tunnu siltä, olen mennyt siinä suhteessa takapakkia, pieni irtiotto ja sen jälkeen hiljentyminen tekee hyvää. Osaanko minä, kykenenkö siihen, sen näkee sitten. Nyt ainakin työstressit (kävin nekin hoitamassa tänään, kuka hullu on sairaslomallaan töissä? Minä), kodin sekaisuus eivät häiritse mieltäni, lapsia ei juurikaan tarvitse kuljettaa, voin keskittyä itseeni, ruokavalioon, ulkoiluun ja mieleeni. Se on tarpeen.

Miksiköhän sitä oikein organisoi sairaslomansakin? Miksi sitä automaattisesti tekee siitä ohjelmoidun ja suunnitelmallisen? Eikö silloin saisi juuri olla? Ehkä minun täytyy hieman ottaa itseäni niskasta kiinni, toisaalta en voi hyvin, jos kaikki on kaaosta, joten mikä on sitten oikein? Mutta jos todella aion saada elämäni järjestykseen, keskeneräiset työt tehtyä, heitettyä ylimääräisen tavaran pois se vaatii todella paljon aikaa ja energiaa, sitä ei voi kuvitellakaan tekevänsä yhdellä sairaslomalla, ei edes vuoden sisällä vaan pikkuhiljaa. Kamala ajatus, mutta en oikeastaan näe mitään muuta keinoa elvyttää luovuuttani, en näe keinoa saavuttaa mielenrauhaa ilman, että saan kaiken järjestykseen.

Silti pitäisi opetella elämään tässä hetkessä, iloita siitä ajasta, joka sinä tiettynä päivänä on. Pitäisi opetella rentoutumaan ja nauttimaan elämästä. Iloita suoraan sydämestä, tuntemaan rakkautta ja hymyilemään myös silmillään. Miten se on mahdollista, en tiedä, tuntuu hyvin vieraalta, mutta elämä on nyt, en voi saada niitä hetkiä enää takaisin. Ajatus tuntuu surulliselta, siksi en voi vain tehdä, korjata, suunnitella, siivota, järjestää, työskennellä, ei on opittava myös nauttimaan. Eikä se tapahdu keinotekoisesti, mutta millä murehtimisen voi lopettaa?

maanantai, 2. huhtikuu 2007

Elämä yllättää

Joskus elämä todella yllättää, juuri sillä hetkellä, jolloin tunnet polkevasi tyhjää ja kaipaisit jotakin tukea, jotakin jonka avulla uskoisit jälleen tulevaan. Tänä aamuna minulla oli  sellainen hetki. Olin jo pitkään tuskaillut ja kaivannut jotakin suuntaa, jota seurata. Epäilin elämääni, epäilin valintojani ja surin sitä, että minulla ei ole suuntaa, jota seuraisin, jotakin mihin uskoisin.

Sellaisina hetkinä on hyvin surullinen, lannistunut olo. Et halua nähdä ketään, et muuta kuin nukkua, torkahdin ja herätessäni ajattelin, että on parempi yrittää edes jotakin, ottaa pienen askeleen eteenpäin vaikka siltä ei tunnu. Se askel oli suurempi kuin aavistin.

Otin käteeni erään kirjan ja se vastasi kaikkeen siihen, mitä olin viime päivinä ajatellut, se antoi selviytymiskeinon, puhutteli minua hyvin voimakkaasti. Sattumalta siinä puhuttiin myös johdatuksesta, siitä, että elämässä tapahtuu tapahtumia, joita emme osaa odottaa. Ehkä olemme haaveilleet niistä, ehkä toivoneet, mutta ne tapahtuvat juuri oikealla hetkellä, yllättäen.

Jotenkin kohtalon ivaa, puhelin soi juuri tuolloin, pomoni soitti ja olin oikeastaan närkästynyt, koska olin kuvitellut jotain muuta ja nyt olin puhumassa työasioista, joihin en jaksanut edes keskittyä. Siinä puhuessa huomasin, että eräs ihminen yritti soittaa minulle. Siitä puhelusta tuli se, jota olin odottanut jo kauan. Mitä jo kerkisin ihmetellä, että eikö se tulekaan vaikka minusta tuntui se niin oikealta ratkaisulta. Se puhelu muutti päiväni. Ehkä paljon enemmänkin. Hän kysyi näytänkö vihreää valoa, minä näytin.

Kaikki se sattumalta hetkellä, kun olin eksyksissä ja pettynyt. Kaikki se sattumalta vie eteenpäin, jotakin jota olen käynnistänyt jo vuosia, yhdisti palaset, jotka ovat leijuneet ilmassa, jotka olen tunnistanut. Tuleeko siitä mitään, ehkä ei, mutta jos en edes yritä niin en koskaan saa tietää. Ehkä petyn rajusti, ehkä epäonnistun, mutta toisaalta voin myös onnistua, voin myös saavuttaa haaveeni. Tunteeni menevät ristiin, osa minusta pelkää, osa jännittää, jossakin skeptikko kieltää uskomasta ja kyllä siellä on se pieni tyttökin joka silmät kirkaana uskoo puhtaasti kaiken onnistuvan.

 

perjantai, 30. maaliskuu 2007

Positiivisuudesta

Minulle sanottiin tällä viikolla: "Sinä olet yksi positiivisimmista ihmisistä, joita olen koskaan tuntenut." Lauseen sanoi ihminen, jota arvostan paljon. Se teki hyvää. Mutta pisti myös miettimään.

Minulle optimistisuus ja positiivisesti ajatteleminen on ollut aina erittäin tärkeää. Haluan nähdä asioita sen kauniimman puolen, mahdollisuuden ja onnistumisen. Tässä blogissa, näinä aikoina se ei ole minussa juurikaan näkynyt. Tai pitäisi kai puhua ennen tätä kevättä, koska niin moni asia on romahtamisen jälkeen muuttunut, minä olen muuttunut. 

Mutta silti minussa on aina elänyt positiivisuus. En oikein edes osaa ihmisten läsnäollessa olla hymyilemättä, en osaa nähdä vain huonoja puolia kenessäkään tai missään. Niitä on, mutta on myös hyvä puoli. Aina, joskus se on vain hyvin syvällä, kadoksissa, joskus se peitetään, mutta se on olemassa.

On surullista nähdä ihmisiä, jotka eivät näe hyvää elämässään, on vaikea nähdä kyynisiä ihmisiä, heitä tekisi mieli ravistaa ja sanoa, hei herää koko elämä on sinua varten. Mutta sitten havahtuu ja miettii minkälainen oli silloin, kun kaikki ei ollut hyvin, kuinka ahdistunut, epätoivoissaan. Mutta toisaalta minä aina yritin, joskus se vain tuntui siltä, että törmäilen seiniin sokeana ja täydessä paniikissa. Mutta se on minun luonteeni, toinen masentuu ja katoaa elämästä eläen vain harmaan harson sisällä.

Minulla se aika on ohi nyt. Minut pysäytettiin, enää elämässäni ei ole tilaa sille, silti en voi olla täysin varma siitä, että kaikki on hyvin, minun täytyy myöntää, että pelkään sitä, etten palautuisikaan, en löytäisikään sisältäni onnea ja varmuutta, jota kaipaan. En kai osaa luottaa elämään. Mutta silti minä yritän, nautin tästä hetkestä, en ole elänyt pitkään aikaan näin, tosin tälläistä suojattu tila ei ole normaali, se on toipumisen ja paranemisen tila.

Mutta osaan jo hieman iloita, olla tyytyväinen, osaan jo hieman innostua tulevasta, olla kiitollinen lähelläni oleville ihmisille, jotka ymmärtävät tilani. Eniten kuitenkin nautin tiedosta, että tänä keväänä saan koirapienokaisen, en ole tajunnutkaan kuinka paljon se ajatus merkitsi minulle ennenkuin mietin sitä tässä yhtenä päivänä. Se on uusi elämä, niin puhdas ja viaton. Sellainen minäkin haluaisin olla. Haluaisin puhdistua negatiivisuudesta, haluan puhdistua surustani, vihastani ja irrottautua pahuudesta, mikä ympäröi meitä kaikkia elämässä. Haluan olla sen ulkopuolella ja uskoa hyvyyteen. Ensimmäisen kerran elämässä se tuntuu todella tärkeältä.

keskiviikko, 28. maaliskuu 2007

Miksi ei saa?

Jäänainen kysyi blogissaan aivan ihastuttavia kysymyksiä:

Miksi aikuisten on kiellettyä juosta pitkin kaupan käytäviä ja hihkua silloin kun siltä tuntuu?


Miksi sitä paheksutaan, mitä se aiheuttaisi jos niin tekisi? Miksi niin tarvitsisi tehdä?

Jotkut ihmiset tarvitsevat rajoja ja sääntöjä voidakseen tuntea olonsa turvalliseksi. He tosiaan pysyvät tasapainossa vain, jos he voivat luottaa siihen, että kaupassa on turvallista kulkea ilman, että joku juoksee ja aiheuttaa vaaratilanteen. He tarvitsevat luottaa siihen, että kaikki käyttäytyvät hillitysti, kuten he itsekin haluavat käyttäytyä. Se on turvallista ja helppoa, määritellä käyttäytymismuodot sen mukaan, mitä itse kokee tarvitsevansa.

Näitä ihmisiä on paljon, valtaväestö. Siksi se on vallitseva käyttäytymismuoto. Se opetetaan lapsille pienestä asti, niin minä itsekin olen tehnyt.

Mutta sitten on kapinoitsijat, nuo hurmaavan vapaat ihmiset, jotka joko kilttiydessään kärsivät säännöistä ja sisällään tarvitsisivat saada tuntea juuri siten miten he tuntevat, vaikkakin se rikkoisi kohteliaita käyttäytymissääntöjä. He haluavat olla valtaväestön määritelmän mukaan villejä ja vapaita, vailla vastuuta ja kohteliaita tapoja. He eivät halua kasvaa aikuisiksi. Mutta mitä se on näiden vapaiden ihmisten mielestä?

Jos he saisivat he eläisivät puhtaasti sisäisen tuntonsa mukaan, ilmaisisivat itsensä myös fyysisesti sen hetken tunteen mukaisesti. Näyttäisivät ilonsa avoimesti, mutta myös surun, kiukun ja alakulon. He eläisivät avoimesti, kuin kirja, jota ohikulkija voi lukea. Mutta aikuinen tietää, että se ei ole kohteliasta toisia kohtaan, jotka eivät koe samoin. He välttävät ylilyöntejä koska tietävät aiheuttavansa mielipahaa ja närkästystä. Mutta mitä tuo välttäminen aiheuttaa?

Hyväksyykö ihminen sen, että ei saa tuntea siten miten haluaisi tuntea, käsitteleekö hän syyn, miksi hän ei tunne vai kätkeekö hän sisälleen tunteen ja häpeää haluaan? Ihanteellista olisi hyväksyä realiteetit, mutta päästää tunne valloilleen jossakin muussa paikassa, jollakin muulla tavalla. Hihkua turvallisella maaperällä, nauttia hippamaisesta juoksuleikistään puistossa, kodissaan, tanssien tai iloiten.

Maailma on täynnä kompromisseja, siihen erilaisesti suhtautuvan ihmisen on vain sopeuduttava, ellei halua kapinoida eikä välitä toisten mielipiteistä, sekin on mahdollista. Mutta pitää kysyä itseltään mitä todella haluaa. Toinen haluaa miellyttää, toinen kapinoida.

Mutta joskus on sallittua kokeilla, miltä se tuntuisi, jos hieman ylittäisin rajoja. Miltä tuntuisi olla jälleen lapsi ja irrottautua totutusta. Uskon, että jos tarvetta sellaiselle on niin se tekee hyvää. Mutta uskaltaisiko sitä?