Minä niin päätin, että tähän en ryhdy. Mutta jotenkin ajatukset ovat päässäni niin sekaisin ja tarvitsin kanavan setviä niitä ja kirjoittaminen on minulle se luontevin tapa.

Olen vuosien varrella siinä pisteessä, että oma elämänlankani on vahva, mutta hyvin sekainen. Olen joutunut toteamaan, että minä en tunne itseäni. En tiedä mikä on todellisuutta ja mikä kuvitelmaa, mikä sairautta, mikä perinnöllistä ja mikä vain luultua totuutta. Jos tämä kirjoittaminen onnistuu tulen löytämään totuuteni.

Minulla epäillään kaksisuuntaista mielialahäiriötä, aspergeria tai add:tä, ehkäpä minä olen niitä kaikkea. Toisaalta se voi olla masennusta, ahdistusta, vaativaa persoonaa tai rankan elämäntilanteen uupumusta. En tiedä, hoitava tahoni ei tiedä ja en edes tiedä yritetäänkö rehellistä vastausta koskaan edes selvittää.

Tämä on niin yleistä nykyään, ihmiset vain voivat huonosti ja perimmäistä syytä ei kenelläkään ole aikaa selvittää. Sanoipa kerran eräs ennustaja minulle ei sinun päässäsi mikään ole. Ehkä hän olikin oikeassa. Mutta miten ihminen voi kuvitella fyysisiä oireitaan, miten hän voi sekoittaa elämänsä ja kadottaa itsensä, voiko sitä tehdä pelkän mielikuvituksen avulla? Mitä todennäköisesti voi, ehkä olen vain tehnyt liikaa vääriä valintoja, jotka eivät sovi minulle.

Mutta olen luonteeltani taistelija, olen aina ollut. Sinnittelen, näyttelen ja luovin. Se ei ole hyväksi itselle, se ei ole hyväksi terveydelle, mutta sellainen minä olen. Ironisinta on, että ympäristöni ei juurikaan tiedä sairaudestani, teen työni, hoidan perheeni niin hyvin kuin pystyn. Onneksi olen töissä sellaisessa paikassa, että se on mahdollista, onneksi perheeni ei vaadi liikaa, ehkä erityislapseni hoidon vaativuus sallii uupumuksen vanhemmille. Olen tosin selittänyt tilaani jälkiperäisellä traumareagtiolla ja unihäiriöillä, sekin voi olla totuus.

Mutta kaikkea ei voi salata. Väsymystä, mielialan vaihtelua, virheitä, unohteluita niille on löydyttävä joku syy, mutta minulla on riittänyt, kun jonkun syyn olen ympäristölleni kertonut. Se on riittänyt heille ja sen jälkeen on kaikki hyvin.

Julminta on se, että tiedän miten elämän kuuluisi mennä, tiedän miten paranisin, mutta olen vain niin huonossa kunnossa, että en jaksa yrittää. Minä olen vaihtoehtoislääketieteen kannattaja, ehdottomasti. Olen kuitenkin joutunut nöyrtymään länsimaalaisen lääketieteen apukeinoihin. Nämä kaksi puolta riitelevät minussa, mutta joskus pitää käyttää ristiriitaisia keinoja saavuttaakseen oikean tilan. Sillä olen puolustellut hairahdustani. Niistä ristiriitaisista keinoista ei ole vain ollut apua. Olen kokeillut mielialalääkkeitä, concertaa ja seuraaksi epilepsialääkettä Lamictaa. Mitäpä sitä ei ihminen itseensä hädän hetkellä pumppaisi. Mutta olen kokeillut myös akupunktiota, ruokavaliohoitoja, meditaatiota, mutta valitettavasti minulla ei ollut voimia nousta niiden avulla, ei ollut lupaa keskittyä vain niihin, koska elämääkin oli elettävä.

Tämän blogin avulla etsin totuutta, miksi sairastuin, miksi voin huonosti vaikka näennäistä syytä tällä hetkellä ei ole. Voiko ihmisen menneisyys murentaa ihmisen, onko geneettistä perimää vastaan mahdollista taistella? Mikä loppuen lopuksi on totuus siinä, että nuoresta ihmisestä tulee työkyvytön mielenterveysongelmien takia? Siihen haluaisin vastauksen.

Minä elän päivä kerrallaan, yritän olla rehellinen vaikka totuus sattuu. Se näyttää ruudullakin julmalta ja kylmältä. Yritän säilyttää positiivisen mieleni, sillä olen täynnä haaveita, täynnä toivoa vaikka en aina jaksakaan olla se ihminen, joka haluan. Kirjoitan pitkästi, ehkä kukaan ei jaksa lukea tätä, mutta yritän ujuttaa teksteihini ajatuksia, joista voisi mahdollisesti olla apua muillekin. Niin toivon, sillä tämä on rankka tie yksin matkustettavaksi.