Minun vuoteni on ollut todellista myllerrystä, valmistelun vuosi. Käyn läpi ensin ulkoisesti elämäni elementit.

Poikani sai diagnoosin ja sitä kautta moni solmu aukesi ja opettelimme uudenlaisia tapoja toimia. Olen myötäelänyt voimakkaasti lapseni elämässä ja se kulutti yllättävän paljon voimia, mutta iloitakseni olen saanut todeta, että se on kannattanut.

Vuoden aikana jo epätoivoiseksi yritykseksi muodostunut talon remontointi sai aivan uudet käänteet. Pääsimme mieheni kanssa viimein yhteisymmärrykseen ja keväällä teimme ratkaisevan päätöksen remontoinnin suhteen. Sen jälkeen on ollut huomattavasti helpompi hengittää ja loppu remontoinnille viimein on näkyvissä vaikka sen eteen pitää tehdä paljon töitä. Mutta se on näkyvissä! Minulle tärkein asia.

Työssäni jälleen koin uupumisen ja jotenkin olin totaalisen umpikujassa vielä syksyllä ammatillisesti. Tätäkö minä sitten olen ja tätäkö teen eläkkeelle jäämiseen asti. Tieto ahdisti todella paljon. Sitten muutamien yhteensattumien kautta lähdin opiskelemaan ja jotenkin kummallisesti polku avautui ja suunnitelmat tulivat itsestään esille. Päätin perustaa oman yrityksen, jota tekisin oman työni ohella, saan sitä varten työhuoneen, lainan ohjelmia varten, kanavat toimia. Päätin myös hakeutua erikoisammattitutkintoon. Jos siitä pääsisin läpi en voisi enää kokea alemmuutta taitojeni vuoksi, jota jostain kumman syystä nyt teen. Vieläkään en tiedä mitä tekisin isona, mutta nyt päätin aloittaa etsimisen.

Mieheni kanssa olen edelleen jumissa, kävimme vuoden aikana monia kipeitä kohtauksia läpi, mutta jotenkin niistä taantui ja elämä muuttui jälleen seesteiseksi. Ehkä sen oli tarkoituskin, minä näin äitini kuoleman jälkeen suhteemme aivan eri valossa ja se järkytti. Tajusin liian monia asioita liian nopeasti väärässä valossa ja en osannut suhtautua siihen lainkaan. Pikkuhiljaa ymmärrän taas mistä on kyse. Valitettavasti netti on omalta osaltaan erottanut meitä todella paljon. Minä olen sen kautta oppinut puhumaan asioistani ja tunteistani aivan eri tasolla, kuin koskaan. Se on lievittänyt suruani äitini poismenosta. Mieheni puolestaan on löytänyt oman tapansa hoitaa sosiaalisen puolensa ja luulen, että hän on purkanut eräänlaisiin liveroolipeleihin stressinsä. En ole sujut sen asian kanssa, mutta toisaalta, jos minun pitäisi valita juomisen, pettämisen ja nettijumiutumisen väliltä niin ei asiaa tarvitsisi miettiäkään. Joskus pitäisi kirjoittaa parisuhteesta aivan erikseen.

Sitten minä itse, no jaa. Mielenkiintoisin piirre oli, että jostain kumman syystä olen tänä vuonna ensimmäistä kertaa ajautunut niin ennustajan, tarottulkinnan ja astrologian puheille. Heidän sanomansa oli selkeä, yksinkertainen ja yhtenäinen. Se kolautti minua aika paljon. En osaa vieläkään käsitellä asiaa, en ymmärrä mitä se tarkoittaa, mutta alitajunnassani on jatkuva käymistila. Mutta sen ansiosta opin sanomaan ei, opin sanomaan mitä haluan ja hain apua. Avun saanti on kesken, mutta adhd-lääkityksen sain ja jotenkin tuntuu, että se jopa toimii. En ole jumissa. Pystyn käsittelemään asioita. Olen vuoden aikana opiskellut itseäni todella paljon, oppinut ymmärtämään minua ja elämää. Se on ollut todella tärkeää, mutta se oppi ei näy vielä käytännössä.

Luulen, että seuraava vuosi on sen aika. Olen nimennyt seuraavan vuoden toteutuksen vuodeksi, irtioton vuodeksi ja uskaltamisen vuodeksi ja etenkin itsensä löytämisen vuodeksi. Olen koko kevään psyykannyt itseäni ymmärtämään mitä haluan, uskaltamaan toteuttamaan sen mitä haluan. Tottakai on pelko, että siihen en kykene, mutta jotenkin olen levollinen. Ne ovat vain asioita, jotka tulee toteutua.