Ainakin joillekin. Minulle se on.

Olen vakaasti päättänyt korjata elämääni, oppia elämään ja nauttia siitä. Tiedän mitä haluan, mutta sinne pääsy on aika vaikeaa. En näe polkua, tosin nämä päivät ovat osoittaneet minulle, että se polku luodaan eteeni, mutta jaksanko kulkea sitä. En löydä itsestäni energiaa, ehkä tässä painotilassa, kunnossa se on mahdotontakin. Joten on varmasti paljon helpompaa sanoa itselleen muuttuvansa kuin tehdä se. On niin paljon vaikeampaa rentoutua, tehdä keskeneräisiä asioita valmiiksi ja muuttaa vääriä tapojaan ja vieläpä nauttia päivästään, elämästään ja siitä mitä on saanut. Miten se yhtälö on mahdollista? Joillekin se vaikuttaa olevan äärimmäisen helppoa, he ovat tehoihmisiä, niin heitä kutsun. Päivästä toiseen, vuodesta toiseen heidän arkensa vaikuttaa helpolta. Miten ihmeessä he siihen kykenevät? Se on minulle täysi mysteeri.

Joskus toivon, että heräisin aamulla ja unohtaisin kaiken menneen, ei olisi odottamassa tekemättä jääneitä töitä, arki olisi helppoa, koska sitä se itseasiassa on. Pitää vain tehdä ja elää sitä. Mutta ei se minulla niin mene. Ei aivoni anna siihen mahdollisuutta, ei väsymykseni tilaa eikä hermoni rauhaa. Eikä ne työt katoa, menneisyyttään ei voi paeta se tulee kohdata. Minulla on hetkeni ja ne ovat vahvoja, ehkä vahvempia kuin monen muun, mutta maksan siitä aika kovan palkan. Joku voisi sanoa minua boheemiksi ja se kai olen aina ollutkin. Ei minusta saa kentän laidalla seisovaa äitiä, mutta jos seisoisin siellä ja nauttisin siitä mitä todennäköisesti tekisin sielläkin töitä, olisin yksi kantavista voimista. Minulla kun on sellainen paha tapa, tosin ei muut siitä ole valittaneet, kiittäneet vain. Ei minusta ole siihen, että arkeni olisi aina samanlainen, jos saan idean tai inspiraation elän siinä niin voimalla mukana, että kaikki muu unohtuu. Samoin jos minulla on tarve kirjoittaa, se sivuuttaa tärkeämmät asiat. En voi keskittyä muuhun kuin siihen, mitä minulla on sanottavaa.

Mutta takaisin elämään. Aikoinaan omaksuin sanonnan peruna kerrallaan. Hengitän syvään ja muistan itseni, niin vaikeaa kuin se onkin. Tiedän, että minulle on vaikea edelleen hyväksyä tilaani, sitä että olen sairaslomalla vaikka fyysisesti periaatteessa pystyisin tehdä töitä, eikä minua mielialani paina niin paljon vaikka olotilat vaihtuvat päivittäin. Mutta aivoni ne ovat edelleen sitä mieltä, että en ole kunnossa. Olen yrittänyt ymmärtää sitä, miksi ajatukseni ei kulje, miksi en kykene keskittymään, muistamaan, miksi luen väärin ohjeita. En löydä muuta syytä, kuin sen, että vielä ei ole aika. Se on aika vaikeaa selittää ympäristölle, sori nyt kaikki on hyvin, aivot vain ei toimi. Vielä vaikeampaa se on itselleen. En tiedä voiko kukaan hyväksyä sitä tilaa. Onko se edes hyväksyttävissä, miksi heikkoutta pitäisi omalla kohdalla vaalia?

Yritä siinä nyt sitten syödä terveellisesti, pitää kotia yllä, hoitaa elämää, raha-asioitaan ja lapsiaan. Sitä vain unohtuu jonnekin ja päivä on kulunut. Ei silti olen minä tehnyt, en oikeastaan salli itselleni kuin rajoitetun ajan lepoa, mutta en myöskään pakota itseäni kuin harvoin, se on sellaista tasapainottelua todellisuuden ja olotilani välillä. Mutta päivät kuluvat ja mikä on todellisuudessa korjaantunut? Se pitäisi nähdä, jotta voi jatkaa eteenpäin.