Heidihahmo sai minut ajattelemaan omistamisen saloja. Minä myönnän olen materialisti, rakastan kauneutta, rakastan esineitä, sisustamista, harmoniaa ympärilläni. Oikeastaan voin huonosti, jos koti ei ole siisti, on keskeneräistä, likaista, sekaista, tavaroilla ei ole merkitystä, niillä ei ole paikkoja. Se on peruja äidiltäni, joka ei voinut sietää sotkua ja nautti siisteydestä.

Ikäväkseni täytyy todeta, että olen keräilijä, sieluni jokaisesta nurkasta ja erittäin sekainen ihminen. En osaa pitää järjestystä ja minulla on kymmeniä keskeneräisiä töitä, kymmeniä ideoita, tarvikkeita, ohjeita ja kaikki ne ovat täysin sekaisin. Jo pelkästään tietokoneeni resurssinhallinta on kaaoksessa, tallentamani cd-tiedostot, kaikki. Ja minä jätän tavarat siihen, mihin ne sattuu jäämään, en vain osaa pitää järjestystä. Mutta onneksi osaan siivota.

Ja minä voin pahoin siinä kaikessa sekamelskassa. Kaipaan järjestystä, rytmiä, selkeyttä. Kaipaan, että jokaisella tavaralla on tehtävänsä, jokaisella tarkoituksensa. Silti kaikkea ylimääräistä on vaikea määritellä ylimääräiseksi, on vaikeaa heittää mitään pois.

Tänään olen siivonnut tai pikemminkin järjestellyt, varsinainen pesu tulee vasta huomenna. Ikäväkseni jouduin toteamaan, että teen sen aivan yksin, mies illalla totesi, että ei hän jaksa, siinä hän istui tietokoneella, kun minä järjestelin huoneita. Mutta nyt on oikeastaan tyytyväinen olo tai ei se sana ei ole oikea, en ole tyytyväinen, en jaksa nauttia saamastani tuloksesta siihen olen liian väsynyt ja jotenkin stressaantunut. Sain eteistä lukuunottamatta kaikki huoneet siistiksi, kaikki pöydät, lattiat, hyllyt, tavarat ovat paikoillaan. Mutta oikeastaan osittain siksi, että osittain huijasin, kaapit ja laatikot ovat kaaoksen vallassa. Mutta niiden aika on myöhemmin.

Mutta yleensä osaan nauttia käsieni jäljestä, nyt vain ajattelen väsyneenä huomista, kuinka jaksan vielä senkin. Yleensä ihastelen järjestystä nyt en jaksa, kai tämä päivä oli liian rankka voinnilleni. Mutta minulla on aikaa palautua ystäväni luona, jonne olen menossa huomenna. Olen siellä pari päivää ja uskon, että se tekee minulle hyvää, toivon, että se tekee. Hän on oikeanlainen ihminen ja olosuhteet vaikuttavat hyvältä. Sen jälkeen on ihana palata siistiin kotiin ja aloittaa rauhoittuminen.

Olen sairaslomalla, mutta se ei tunnu siltä, olen mennyt siinä suhteessa takapakkia, pieni irtiotto ja sen jälkeen hiljentyminen tekee hyvää. Osaanko minä, kykenenkö siihen, sen näkee sitten. Nyt ainakin työstressit (kävin nekin hoitamassa tänään, kuka hullu on sairaslomallaan töissä? Minä), kodin sekaisuus eivät häiritse mieltäni, lapsia ei juurikaan tarvitse kuljettaa, voin keskittyä itseeni, ruokavalioon, ulkoiluun ja mieleeni. Se on tarpeen.

Miksiköhän sitä oikein organisoi sairaslomansakin? Miksi sitä automaattisesti tekee siitä ohjelmoidun ja suunnitelmallisen? Eikö silloin saisi juuri olla? Ehkä minun täytyy hieman ottaa itseäni niskasta kiinni, toisaalta en voi hyvin, jos kaikki on kaaosta, joten mikä on sitten oikein? Mutta jos todella aion saada elämäni järjestykseen, keskeneräiset työt tehtyä, heitettyä ylimääräisen tavaran pois se vaatii todella paljon aikaa ja energiaa, sitä ei voi kuvitellakaan tekevänsä yhdellä sairaslomalla, ei edes vuoden sisällä vaan pikkuhiljaa. Kamala ajatus, mutta en oikeastaan näe mitään muuta keinoa elvyttää luovuuttani, en näe keinoa saavuttaa mielenrauhaa ilman, että saan kaiken järjestykseen.

Silti pitäisi opetella elämään tässä hetkessä, iloita siitä ajasta, joka sinä tiettynä päivänä on. Pitäisi opetella rentoutumaan ja nauttimaan elämästä. Iloita suoraan sydämestä, tuntemaan rakkautta ja hymyilemään myös silmillään. Miten se on mahdollista, en tiedä, tuntuu hyvin vieraalta, mutta elämä on nyt, en voi saada niitä hetkiä enää takaisin. Ajatus tuntuu surulliselta, siksi en voi vain tehdä, korjata, suunnitella, siivota, järjestää, työskennellä, ei on opittava myös nauttimaan. Eikä se tapahdu keinotekoisesti, mutta millä murehtimisen voi lopettaa?